Niinpä. Miksi. Miksi ei riitä se mitä on? Onko oikeesti pakko aina tähdätä johonkin sellaiseen, mikä tuntuu sillä hetkellä lähes mahdottomalta. Tai miksi ei voi hyväksyä, että jotkut olosuhteet vaikuttavat asioihin. Ylipäätään; miksi kaikki pitää ottaa niin vakavasti?
Aina tavotellaan jotain, miksi ei voi edes välillä nauttia siitä, mihin on jo päässyt. Mikä tavoite on jo suoritettu. Onko aina oltava jotain mitä tavoitella, olla vielä parempi jossain asiassa. En tiedä.
Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Mutta aina voi yrittää (olla paras;). En nyt ehkä (todellakaan) koskaan tuu olemaankaan mikää paras koirankouluttaja jne. Mutta ainakin yritän oppia aina kaikista koirista jotain ja itsestäni ja virheistä. Ehkä pikkuhiljaa täytyy taas ryhdistäytyä ja tehdä uusia tavoitteita kaiken suhteen, edessä siintää toive siitä, että Demi Tellu Tsuunista tulee isona oikea opaskoira, joka toimii tärkeässä työssä. Siihen me tähdätään, ei meidän tarvitsekaan osata tehdä kolmea kuperkeikkaa takaperin ja heti sen jälkeen kävellä yhdellä jalalla puuhun. Meidän tarvii vain osata käyttäytyä. Kuulostaa helpolta. Mutta jahka päästään juoksujen jälkeen treenaamaan kaupunkikäytöstäkin pitkästä aikaa, jotenkin ei oikein kiinnosta mennä tuo hormonipellen kanssa nyt sinne sekoilemaan. Mutta onneksipa meillä on aikaa. Ja muutenkin kyllä asiat aina järjestyy, ainakin jotenkin. Toivon niin. Minä tahdon vain aina tehdä asioista suurempia kuin ne ovat, niinkuin ongelmistakin, joita joku toinen ei edes ongelmaksi koe. No pessimisti ei pety koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti