Missä onni asuu?
Pienenä halusin koiranpentua siitä asti, kun jaksan edes muistaa. Onnekseni kuitenkaan äiti tai isä ei ikinä siihen suostunut. Olihan meillä kaksi pystykorva-mixiä kotosalla, metsästys ja pihakoirina. Ja sedälläni rajakoira. Olen siis koko pienen ikäni pitänyt koirista. Vuonna 2010 minun maailmani mullistui sen verran, että sain projektikoiran. Ensimmäisen "oman" koiran, josta minä huolehdin, jota mitä koulutin, jonka kanssa minä vietin paljon aikaa, jonka kanssa sain kokea paljon uutta. Mutta sekin onni ja yhdessä olo ei kestänyt kauaa, silloin tuntui kuin koko maapallo ois kääntyny mua vastaan. Jouduin luopumaan Eppsistä sen ollessa noin reilun puolen vuoden ikäinen. Maailma oli kurjaa ja tämä minun ensimmäinen koiraystäväni, jonka kanssa oltiin painittu monien asioiden kanssa ja opittu toisistammme vietiin yhtäkkiä pois. Silloin se tuntui kamalalta, tuntui pitkään sen jälkeenkin. Ehkä nyt, jos tuo sama kävisi uudestaan osaisi suhtautua asiaan paremmin. Ehkä. Toisaalta elämä on vain elämää . Kaikkea ei pitäisi ottaa niin vakavasti, ei saisi jäädää miettimään mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä. Luulen, että ilman projektikoiria ja niistä luopimista, en olisi nyt tämä samainen ihminen kuin nyt. Osaan suhtautua asioihin erillä tavalla. Muistaa, että kaikki kestää vain sen ajan mikä niille on annettu ja kaikki mikä ei tapa vahvistaa ja satuttaa. Euron lähtöön osasin jo varautua paremmin, toki silläkin kertaa itkin joka ilta siitä lähtien, kun sain kuulla, että Euro lähtee viikon päästä. Sitä ennenkin jonkun kerran. Vaikka rakkaistaan täytyykin luopua, on syytä miettiä ajatteleeko vain itseään vai rakkaan ystävänsä parasta. Järki ja tunteet. Euron lähdön jälkeen mietinkin asioita, ja ajattelin, että en enää halua ottaa mitään projektia, joka käväisee elämässäni, jättää jäljet ja lähtee jatkamaan matkaansa jonkun muun kanssa. No siinähän meni yli puolivuotta asiaa sulatellessa ja miettiessä vaihtoehtoja. Sitten päätin, että aion jatkaa aloittamallani tiellä ja kotiimme saapui tämä täysin erilainen riiviö Demi.
Tässä sitä taas ollaan, samassa veneessä kuin pari kertaa aiemmin. Ensin pissikakka-juttuja ja tuhottuja tavaroita, treeniä, treeniä, arkijuttujen opiskelua, omat jutut saa jäädä vähemmälle, sitten kun koira alkaa olla ihan ok ja osaakin jo jotain, se lähtee pois. Välillä mietin, mihin sitä on taas tullut ryhdyttyä, mutta kaikilla on omat huvinsa!
Onni asuu pienissä hetkissä. Hetkissä, joissa voit nauraa aidosti, itkeä, jos siltä tuntuu. Hetkissä, jotka muistat vielä vuosienkin päästä ja silti muisto tuo aina hymyn huulillesi. Hetkissä, kun joku sinulle tärkeä on läsnä. Tartu siis hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti